Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Muistokirjoitus: Matti Ukkola

Matti Ukkola 7.9.1932–3.5.2021

Kauniina keväisenä aamuna saimme suruviestin. Isämme, maanviljelijä Matti Ukkola, nukkui pois rauhallisesti korkean iän ja nopeasti edenneen muistisairauden uuvuttamana. Isä syntyi Anton ja Hilda Sakalan perheeseen Inkeroisiin. Vanhempien menehdyttyä hänen kummivanhempansa, Esa ja Tyyne Ukkola adoptoivat hänet ja sisarensa Kertun Keltakankaalle. Tämä muutos vaikutti hänen loppuelämäänsä. Isästämme tuli aikanaan tilan jatkaja, maanviljelijä. Suuri sisarusparvi hajosi, mutta yhteys heidän välillään säilyi lämpimänä läpi elämän.

Isämme valmistui Järvenpään maatalousnormaalikoulusta vuonna 1954. Siellä syntyneet ystävyyssuhteet säilyivät aivan viime vuosiin asti. Kurssikaverit järjestivät tapaamisia toistensa luona vuosittain.

Isämme isännyyden alkuaikoina suomenhevosella oli vielä tärkeä rooli maatalojen arjessa ja juhlassa; se oli uuttera työläinen metsätöissä ja usein myös sinnikäs ravuri ja omistajalleen arvokas ystävä. Isän hevoset säilyivät muistoissa ja tulivat myös meille lapsille hyvin tutuiksi hauskojen tarinoiden kautta. Työ oli monellakin tapaa isälle myös harrastus, sillä hän rakasti tehdä metsätöitä viimeisiin vuosiinsa asti. Vielä hoivakodissa ollessaankin isä kyseli metsänhoitoasioista. Maanviljelijänä myös maatalouteen liittyvä järjestötoiminta oli lähellä hänen sydäntään. Isä toimi muun muassa maamiesseuran puheenjohtajana 70-luvulla sekä rotareissa ja kotiseutuyhdistyksessä. Muissa viljelijöiden ammatillisissa yhdistyksissä hän oli aktiivinen maakunnallisella tasolla. Erityisenä mielenkiinnon kohteena olivat myös urheilu, kotiseututyö ja luonnossa liikkuminen. Paini säilyi harrastuksena 60-luvulle asti, jolloin isä oli Suomen painicupin mestaruusjoukkuueessa voittamassa Suomen mestaruutta Myllykosken Kilpaveikoille vuonna 1965. Sotilasarvoltaan isä oli kersantti.

Lähes 60 vuotta sitten isämme tapasi tulevan vaimonsa Eevan. Häitä vietettiin vuonna 1963 Ukkolassa. Meitä lapsia syntyi kolme. Lapsuutemme oli turvallista ja yhteisöllistä, siitä vanhempamme pitivät huolen. Äidin ja isän keskinäinen rakkaus ja kunnioitus loi turvallisen ympäristön kasvaa ja kokeilla myös rohkeasti omia siipiä. Muistisairaudenkin edetessä isä tunnisti äidin ja hänen nimensä mainitseminen toi silmiin iloa.

Isä opetti meille monien maatalon käytännön toimien lisäksi rakkautta luontoon ja sen tarkkailuun. Sunnuntaikävelyt metsässä välillä makkaran paistossa kuuluivat yhteiseen tekemiseen. Joskus hiihdettiin hankikannolla Hangassuolla tai lenkkeiltiin metsien läpi Hevosmäen majalle ja takaisin. Vanhempamme tukivat harrastuksiamme monin tavoin. Kun me lapset innostuimme partiosta, isä-Matti oli mukana muiden vanhempien kanssa ideoimassa ja talkoilemassa partiokämppää lähelle Hangassuon laitaa, Ukkolan tilan metsiin. Kämppä rakennettiin monien kyläläisten talkoovoimin ja seisoo autiotupana paikoillaan edelleen.

Isä luki paljon, seurasi yhteiskunnallisia asioita ja oli aina valmis niistä myös keskustelemaan. Monet kerrat paransimme maailmaa saunan lauteilla, tulilla ja töiden lomassa tauoilla. Isä pysyi uskollisena omille arvoilleen, mutta oli hyvin avarakatseinen ja arvostava myös muiden ihmisten maailmankatsomusten suhteen. Isä ei ollut koskaan ilkeä, pisteliäs tai terväkielinen näkemyksissään. Hänen huumorinsa oli lämmintä ja lempeää. Isä opetti meitä katsomaan ihmistä, lähimmäistä, eikä aatteita ja vaatteita.

Maatalon kiireiden lomassa isällä oli aina aikaa hassutella, leikkiä ja touhuta lasten kanssa. Tämä piirre hänessä säilyi myös lastenlasten kanssa. Milloin kaikkien rakas pappa temppuili hassu hattu päässään, kannusti painimaan kanssaan, milloin rakenteli tonttumetsikköä, järjesti leikkimielisiä urheilukisoja tai kertoili hauskoja tarinoitaan. Isän huumorintaju tavoitti sekä lapset että aikuiset ja keittiön pöydän äärellä kokoontui usein joukko eri-ikäisiä ihmisiä pitkiksi ajoiksi juttelemaan erilaisista asioista. Isä kertoi erityisesti nauttivansa nuorten kanssa keskusteluistaan. Lapsenlapsilleen pappa oli tärkeä ihminen, joka halusi henkilökohtaisesti olla läsnä ja tietoinen heidän tekemisistään ja kuulumisistaan, sekä rohkaista heitä heidän valinnoissaan ja harrastuksissaan.

Laaja ystäväjoukko muistaa isämme avuliaana ja lämminhenkisenä sekä vieraanvaraisena ihmisenä. Isän viimeisiä hetkiä saimme viettää hänen vuoteensa ääressä sisarusten ja äidin kesken. Juttelimme asioista, niin kuin monesti keittiön pöydän ääressä ja kuuntelimme isälle tärkeitä lauluja. Saattelimme isän viimeiselle matkalleen Karhunkankaan siunauskappelissa kevään ollessa kukkeimmillaan.

"Mun sydämeni tänne jää

Aina asuinpaikalleen

Vaik' itse saan vain viivähtää

Kesäiltaan viimeiseen"

Juha Vainio

Esa, Tiina ja Jaana